Terveyden edistämistä painottavat kaikki: hyvinvointialueiden perusidea oli kääntää palvelujen suuntaa erikoissairaanhoidosta perusterveydenhuoltoon ja sitä kautta ihmisten terveyden edistämiseen sairauksien hoitamisen sijasta. Miten tämä tapahtuu? Välillä kuulostaa siltä, että muutosta tehdään puhumalla: terveyden edistämisestä puhutaan jopa niin paljon, että siitä on tullut diskurssi, jonka luullaan jo toteutuvan.
Mitä terveyden edistäminen sitten tarkalleen tarkoittaa? Määritelmiä on useita, mutta usein viitataan Maailman terveysjärjestön kuvaukseen: Health promotion is the process of enabling people to increase control over, and to improve, their health. Tämän määritelmän hyvyys piilee mielestäni sen lyhyydessä sekä sanassa mahdollistaminen. Yhteiskunnan kaikkien toimijoiden tulisi luoda toimintatapoja ja tiloja, joiden avulla ihminen voi huolehtia omasta terveydestään sekä parantaa sitä. Terveyden edistäminen on nostettu myös kestävän kehityksen yhdeksi kärjeksi: edistämällä terveyttä, myös maapallon kestävyys paranee. Voimme jopa sanoa, että ei ole terveyttä ilman maapallon terveyttä.
Terveydenhuoltolakiin (2010) pohjautuen Kuntaliitto nostaa terveyden edistämisen määritelmässään toiminnan ja vaikuttamisen tasot: terveyden edistämisellä ymmärretään kaikkea sitä toimintaa, jonka tarkoituksena on terveyden ja toimintakyvyn lisääminen, terveysongelmien ja väestöryhmien välisten terveyserojen vähentäminen. Se on tietoista vaikuttamista terveyteen ja hyvinvoinnin taustatekijöihin kuten elintapoihin ja elämänhallintaan, elinoloihin ja elinympäristöön sekä palvelujen toimivuuteen ja saatavuuteen.
Keskityn tässä blogissa tuohon toimintaan-osioon. Eli millaista toimintaa meidän tulisi luoda, jotta ihmisten terveys ja toimintakyky paranisivat? Vanha neuvo oli: terveysvalistus! Tiedämme nyt, että tieto ja taidot eivät riitä pysyviin muutoksiin. Toinen iskulause kuuluu: kaikki riippuu motivaatiosta! Tutkimukset osoittavat, että elintapojen muuttaminen ei ole näin yksinkertaista. Tarvitsemme myös tiedostamattomiin prosesseihin puuttumista. Esimerkiksi terveyden edistämisen professori Pilvikki Absetz painottaa ympäristön mahdollistamia tilaisuuksia. Eli tarvitsemme oman elinympäristömme säätelyä: miten vältämme huonoja terveysvalintoja, miten lisäämme muistutuksia hyviin valintoihin, ja miten pyydämme tukea? Puhutaan myös ”tuuppaamisesta” (engl. nudging), joka tarkoittaa hienovaraista ohjausta kohti terveempiä valintoja.
Elintapaohjaus voi olla hyvä tuuppaaja. Tärkeä on pohtia ensin yhdessä, mitä kukin ihminen kokee tai näkee tuuppauksena. Tämän jälkeen riittävän räätälöity ohjaus auttaa ihmistä pitämään ympäristöään terveellisten valintojen kenttänä miinojen sijasta. Digitalisaation ja henkilökohtaisen ohjauksen yhdistelmä voi toimia parhaimmillaan super-tuuppaajana.
Katja Joronen
Professori, TtT
Hoitotieteen laitos, Turun yliopisto
katja.joronen@utu.fi
Kiinnostuitko aiheesta, ota meihin yhteyttä!